Mitä yhteistä on Arttu Wiskarilla, Tero Vaaralla ja Nickelbackilla? Kaikkia näitä artisteja ja yhtyeitä dissataan tai inhotaan ilman sen suurempaa syytä. Arttu Wiskarin kohtaloksi koitui ”Kahvimaito” Mamban kohtaloksi ”Vielä on kesää jäljellä” ja Nickelbackin .. öö en tiedä, ehkä postgrunge..?
Tosiasia on, että kaikkien näiden artistien ja bändin koko tuotantoa kuunnellessa ei voi käsittää sitä vihan määrää, mikä heidän tuotantoihinsa kohdistuu. Sitten on olemassa artisteja, joiden tuotanto on oikeasti heikkoa ja esiintyminenkin niin ja näin, joita ylistetään ja hehkutetaan. En nyt tässä lähde nimeämään näitä sen enempää koska ilmeisesti jollain toisella saattaa olla asiasta eri mielipide ja en halua lähteä mihinkään juupas-eipäs-akselille tässä näin.
Asiaan!
Aikaisemmin kirjoitin siitä omituisesta harhasta ns. ”oikeista töistä”. Nyt törmään samaan ilmiöön myös tämän asian kanssa. On olemassa jokin kummallinen määrittelemätön ”oikea musiikki”, joka joskus tunnetaan ns. katu-uskottavuutena. Se kova jätkä, joka menetti valtansa jengin päästyä yläkoulusta, kuvittelee omaavansa edelleen valtaa sillä, että määrittelee vauva.fi – foorumilla sen mikä on oikeaa ja mikä väärää musiikkia. Sama nyökyttelevä sopulilauma, jollainen hänellä oli yläkoulussa ympärillään, myötäilee hänen mielipidettään ja kuvittelee kaikkien myötäilijöiden olevan samaa mieltä asiasta, vaikka salaa kuunteleekin napeissaan juuri sitä kaupungin kovimman määrittelemää ”huonoa” musiikkia.
Määritteleekö musiikin arvon se, kuinka moni sitä kuuntelee, millainen demografinen joukko siitä nauttii. Liian monta kertaa nämä ihmiset, joilla on kaikkein jyrkin mielipide johonkin suuren kansan suosiota nauttivaan yhtyeeseen tai artistiin, kuuntelevat jotain mistä suuri yleisö sanoisi: ”eihän tuollaista kilkutusta/mölinää voi edes kuunnella!” Valitettavasti olen kuullut monen tuttavan suusta sen kommentin, että jos heidän pitämänsä pieni bändi nousisi suursuosioon, he lopettaisivat sen kuuntelemisen. Tämä on minulle todella vierasta, sillä jos biisi on hyvä niin on aivan sama kuka sen esittää. Musiikin arvon määrittely rahan kautta on myös aika omituista, sillä jos joku tekee hyvää musiikkia ja saa siitä rahaa, niin silloinhan hän on tehnyt työnsä hyvin ja se antaa potkua tehdä lisää musiikkia. Jos joudut tekemään biisejä silloin kun muilta töiltäsi ehdit, niin yleensä et saa tehtyä niin paljon kuin muuten ja myös tulevien biisien synty on epätodennäköisempää tai ainakin hitaampaa.
Mistä tämä kaikkein eniten kumpusi?
No siitä kun olen seurannut kiinnostuneena ”Vain elämää”-sarjaa. Minusta on äärimmäisen hienoa nähdä millaisia versioita eri artistit toistensa tuotannoista tekevät ja miten erilaisista lähtökohdista ja syistä he ovat alalle lähteneet. On äärettömän viihdyttävää seurata sitä mitä muuta musiikin lisäksi artistit haluavat tuoda julki. Millaisia muita harrastuksia tai millainen maailmankuva heillä on.
Olisin voinut tehdä kommenttiosiohevonpaskaa – bingon kun nykyisen kauden artistit julkistettiin, sillä samat kommentit ovat tainneet täyttää kommentoinnin jo toisesta kaudesta lähtien: ”Eikö tämä jo riitä”, ”paskalla musiikilla on näköjään kuuntelijansa”, ”mitä artisti X tekee tuolla?!?!”, ”Eka kausi oli hyvä, sitten on mennyt koko ajan huonommaksi”, ”Kuka tätäkin paskaa katsoo”, ”On vissiin X:llä rahat loppu kun on tähän lähtenyt”..
Musiikissa on kaikkein tärkeintä nautinto ja elämys. Joku tykkää tehotuotetusta ja toinen luomusta, mutta ei se sitä musiikin arvoa laske vähääkään, miten kappale on syntynyt. Ihan yhtä paljon verta hikeä ja kyyneliä tuottaja valuttaa kappaleeseen vaikka se olisi ns. ”tusinapoppia” Yleensä se tuottaja on valuttanut kaikkein eniten juuri siihen tehotuotettuun raitaan sieluaan, kuin siihen missä bändi on soittanut homman purkkiin ja sitten vain rassaillaan äänentasojen kanssa.
Hei mutta tänäänhän on Stigin päivä! Jee!
