Ihmiset yliarvioivat sen mitä voivat tehdä vuodessa ja aliarvioivat sen mitä voivat tehdä kymmenessä vuodessa.
Bill Gates
Olen pohtinut viimeisimpinä kuukausina enenevässä määrin omaa motivaatiotani. Halu tehdä on valtava edelleen, eikä sisäinen palo ole hävinnyt mihinkään, mutta ne kurjat pimeät yön tunnit kun syystä tai toisesta on herännyt miettimään elämän tarkoitusta, mielekkyyttä, sitä yhtä juttua, joka edelleen hävettää ja se yksi juttu, joka pitäisi hoitaa vaikka pelottaa jne. Silloin on se hetki, kun mieli alkaa maalaamaan lavealla pensselillä: ”mitä sinäkin oikein yrität esittää, menisit töihin!” ”Olisit tyytyväinen, että on töitä!” Mitä sitten vaikka joka hetki ilman musiikin tekemistä tuntuu menevän hukkaan. Jätä hommat niille, jotka osaa.” ”Kuka sitä sun musiikkia muka kuuntelee.” Ja tämä levy pauhaa aika kovallaan, vaikka olen jo oppinut aika tehokkaasti antamaan mielen puheelle takaisin samalla mitalla.
Mieli. Se on itseasiassa minun käsitykseni mukaan yksi aisteista eikä mitään muuta. Todellisuudessa pään sisällä on kaksikin ääntä, joista toinen on aika hiljainen, mutta todella voimakas kun sen herättää. Tarkkailija on niin voimakas, että se voi tarkkailla jopa mielen toimintaa ja paljastaa mielen toiminnasta asioita, joita on aikaisemmin luullut kiveen kirjoitetuiksi.
Mieli toimii kuin paloletku. Kyllä. Se kiinnittää huomion eri aistien kautta tuleviin ärsykkeisiin ja luo niiden pohjalta tulevaisuuden ennusteita, vähän niin kuin säätiedotuksia. Se alkaa heti aamusta kun heräät ja päättyy siihen kun nukahdat: mielen paloletku suihkii havainnosta toiseen ja maalaa sen perusteella kuvitteellisen harhakuvan maailmasta. Muistan elävästi kun häitäni edeltävänä iltana bestman vei minut ajamaan moottorikelkalla. Lähdettiin pihasta kaksi päällä ja hän täräytti saman tien kaasun täysille ja sain vaivoin pidettyä itseni kyydissä. Ennen kuin olin päässyt kymmentä metriä, mieleni oli jo maalannut koko tapahtumaketjun silmieni eteen: tipun kyydistä ja loukkaan itseni ja en koskaan pääse naimisiin ja pahimmassa tapauksessa halvaannun ja.. kaikki täysin kuvitteellista ja todellisuudessa esti minua nauttimasta tuosta älyttömän hauskasta jutusta.
Se mitä mieli kertoo meille päivittäin, on suurimmaksi osaksi tiedostamatonta ja lopuista tiedostetuista karkeasti 75% on negatiivisia ja lannistavia ajatuksia – vaikka kuinka haluaisi olla positiivinen ajattelija. Eli jokaista positiivista hyvää aikomusta vastassa on kolme negatiivista ja lannistavaa ajatusta – täysin automaattisesti.
Tässä kohtaa tulee huomata, että puhun koko ajan mielestä omana yksikkönään. Se on aistitodellisuuden jatke, eikä mitään muuta. Se on meidän aivojemme sivutuote osana käyttöjärjestelmää. Kun tulee tietoiseksi mielen toiminnasta ja sen roolista tiedon käsittelyssä voi herättää yhtäkkiä sen toisen äänen, joka on mielen yläpuolella. Se tarkkailee mielen toimintaa ja kykenee ajamaan mielen yli ja hiljentämään sen äänenvoimakkuutta. Olen kirjallisuudessa törmännyt tähän ääneen ja sen toimintaan ihan yksinkertaisesti ”tarkkailijana” En tiedä mikä se on, mutta se tuo aika paljon järjestystä. Se toimii parhaiten levänneenä, mutta muutamalla yksinkertaisella harjoitteella sen saa heräämään vähän väsyneenäkin. Monesti on tullut mieleen sarjakuvissa kuvatuista kahdesta hahmosta olkapäillä. Mieli on se jolla on sarvet ja tämä toinen on se jolla on siivet. Miten monesti mielen suihku alkaa säätää kaikkea typerää silloin kun pitäisi vain ottaa elämä juuri sellaisena kuin se on? Aivan liian monta kertaa. Äkkipäistyksissään tiuskaisut ja typerät päähänpistot ovat kaikki vain mielen huvittelua omalla elämällä. Mieli on aina kiinni aistitodellisuudessa. Tarkkailija kertoo mitä pitäisi oikeasti tehdä ja mikä todellisuudessa on menossa.
Mutta ei sen enempää näistä. Olen ollut tällä uudella tiellä tekemässä musiikkia nyt vähän reilu kaksi vuotta. Sitä ennen tekeminen oli aika satunnaista ja päämäärätöntä. Tein kappaleita ja ne eivät edenneet mihinkään. Sävelsin sävellyksiä, joilla ei ollut funktiota eikä suuntaa, eikä syytä syntyä. Matka on toistaiseksi ollut myös omaan itseen. Mitä todellisuudessa haluan ja mikä on se minun tyylini ja minun tapani tehdä musiikkia ja pystynkö tekemään kappaleita aina vain uudestaan ja laajentamaan omaa repertuaaria. Tehdä kappaleita tarpeen mukaan ja tilauksesta, tinkimättä kuitenkaan kunnianhimosta.
Olin elänyt harhakuvissa ja unelmamaailmassa, josta ei ollut yhteyttä todellisuuteen. Halusin tehdä musiikkia ja elää musiikillani, mutta en tehnyt asian eteen mitään. Kuvittelin, että joskus ”joku löytää minut” vaikka samaan aikaan pyrin vetäytymään kotini suojiin. Tein hirveästi uusia kappaleita, joihin ei ollut mitään sisältöä. Paljon harjoittelua, mutta ei syytä miksi harjoitella tai edes tietoa mitä harjoitella. Asioiden jäsentäminen oli hankalaa, mutta samalla tavoin kuin opettelin soittamaan sähkökitaraa lukioaikana, niin samoin korvakuulolta lähti myös tämä projekti: työvälineiden opettelu. Toisaalta kyllä sitä ensimmäinen kerta moottorisahan kanssa metsässäkin jännitti.
Kuten aikaisemmin olen kirjoittanut, niin minua ei motivoi ajatus siitä, että musiikki olisi ”hieno harrastus”. Joka kerta kun tuli puhe siitä mitä tekisin, jos voittaisin lotossa tai saisin paljon rahaa on vastaus aina ollut ”musiikkia”. Musiikin säveltäminen ja uuden musiikin tekeminen on aina ollut minulle se kaikkein rakkain asia maailmassa ja sitä ei oikein voi muuttaa. Minua motivoi tieto siitä, että minulla on varmasti paljon annettavaa musiikkia kuunteleville ja erityisesti musiikkia esittäville, tuottaville ja julkaiseville ihmisille. Aloitin tämän uuden sykkeen musiikin teon nyt reilu kaksi vuotta sitten 2019 keväällä. Kuvittelin suurissa kuvitelmissa, että teen valtavan loikan musiikin maailmaan vuodessa. No sitten tuli korona pilaamaan hyvän suunnitelman. Mutta vaikka tiesin projektin olevan valtava, en luopunut siitä. Riitti kun toteutin suunnitelman ensimmäisen vaiheen, sitten toisen ja kolmannen ja niin edelleen. Ensimmäisen vaiheen terkoitus oli testata toisen vaiheen rahkeita ja toinen valmisti kolmanteen ja nyt tämä kolmas vaihe antaa puolestaan valmiudet neljänteen. Nyt tosin alussa mainitsemani motivaation ja mielenhallinnan käsittelyssä olevat asiat ovat viivästyttäneet.
Suomeksi sanottuna tuli pupu pöksyyn, pelotti ja ujostutti ja .. pelko! Mitä jos.. Entä jos.. Mitä minäkin nyt.. ja niin edelleen. Negatiiviset tunteet ja kaikki pelot pitää käsitellä ennen kuin ne voi ohittaa. Muuten ne jäävät sisälle ja tekevät sinne majan ja ilmestyvät kuin menneisyyden haamut herättämään keskellä yötä. Seuraava vaihe on nimittäin se meidän introverttien ihmisten pahin painajainen -sosiaaliset tilanteet ja uusiin ihmisiin tutustuminen.
Alan olla nyt siinä pisteessä, että kykenen tuottamaan aikaisempaa ulkomuistissa majailevaa materiaalia kuultavaan muotoon, jolloin koko Pandoran lipas aukeaa. Tässä muutaman vuoden aikana olen tehnyt uusia kappaleita, mutta päässä majailee sadoittain kappaleita joita en ole voinut unohtaa. Enkä voi olla ajattelematta, että jokin niistä voi olla tulevaisuudessa osa yhteistä kulttuuria tai ehkäpä jopa klassikko.
En vieläkään ole valmis ja minulla on jatkuvasti opittavaa, mutta ei se mitään. Ei kukaan meistä ole valmis elämänsä aikana. Niitä valmiita on hautausmaat täynnä.
