Olen kuullut moneen otteeseen, että kun tekee sitä mitä kohtaan on intohimo, seuraa menestys automaattisesti. Olen tullut myös siihen lopputulokseen, että omia vahvuuksiaan vastaan taisteleminen aiheuttaa elämässä suurimman tuskan. Tosiasia on, että meillä kaikilla on omat parhaat ominaisuutemme ja niiden voimistaminen johtaa kaikkein suurimpaan menestykseen. Tämä maailma toimisi kaikkein parhaiten silloin kun ihmisten ei tarvitsisi olla tekemässä työtä, jota inhoaa sydämensä pohjasta.
Aikaisemmin olen kritisoinut ajattelutapaa, jossa kehotetaan ihmistä hankkimaan ensin kunnon ammatin ja vasta sitten seuraamaan unelmiaan. Kunnon ammatti on mahdollista hankkia myöhemminkin, mutta monesti aikaikkuna niiden unelmien toteuttamiseen sulkeutuu ennen kuin se kunnon ammatti on takataskussa. Kaikista töistä on mahdollista löytää jokin puoli, jota kehittämällä voi tulla maailman onnellisimmaksi tekemään sitä työtä mitä haluaa tehdä, joten en tietenkään arvota eri töitä. Kaikki eivät ole onnellisia musiikkialalla vaikka niin voisi luulla. Moni on päätynyt musiikkialalta johonkin muualle ja on siinä onnellinen. Yhtenä esimerkkinä Erik Stefani, joka tehtyään maailmanlaajuisen hittibiisin (Don’t Speak) päätti jättää koko musiikkibisneksen ja alkaa piirtämään Simpsoneita. Moni pitkän linjan artisti on hankkinut myöhemmin ammatin, joka tekee onnelliseksi.
Ei ole täysin sama mitä tekee suurimman osan päivästä.
Meillä on rajallinen määrä tunteja päivässä. Yhden vuorokauden aikana nukumme keskimäärin kahdeksan tuntia, olemme työssä ja työmatkalla kymmenen, jolloin vuorokaudessa jää vielä kuusi tuntia. Eli me olemme työhön liittyvien asioiden äärellä vuorokaudessa pidemmän aikaa, kuin mitä meille jää ns. omaa aikaa. Ei ole siksi kummallista, että ihmiset haluaisivat enenevässä määrin tehdä töitä kotona tai mahdollisimman lähellä kotia. Se tuo enemmän omaa aikaa arkeen ja palkasta jää enemmän käteen.
Mutta mitä me teemme niiden kuuden tunnin aikana..
Olitpa sitten tekemässä alan vaihtoa, kehittelemässä uutta liiketoimintaa, tai etsimässä onnea. Niiden kaikkien tärkeimmät tunnit ovat juuri nuo kuusi omaa tuntia. Ne määrittävät sen mihin ihminen on menossa. Muistan kun pelasin vuosituhannen vaihteessa peliä nimeltä Sims. Siinä virtuaalihahmoa vietiin halki elämän: hankittiin ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Hahmo laitettiin käymään töissä ja jos halusi edetä uralla piti hahmo laittaa käymään iltakoulussa tai opetella taitoja joita uralla eteneminen vaati. Periaate toimii myös oikeassa elämässä. En muista laittaneeni simmiä koskaa katsomaan tuntikausiksi televisiota tai tekemään muuta vastaavaa tuottamatonta touhua.
Kaikilla on kiire – ei minnekään
Työmatkalla se tulee moneen kertaan mieleen: mihin ne kiireiset kuskit käyttävät sen liikenteessä säästyneen ajan. Kun on työmatkalla tienannut huimaavilla henkeä uhkaavilla ohituksilla sen 5-10 minuuttia, on hyvä kotiin päästyään rojahtaa sohvalle selaamaan somea moneksi tunniksi tai katsomaan suosikkisarjan jaksoja puolille öin. Meillä on valtava määrä mahdollisuuksia parantaa elämäämme, jos me ryhdymme miettimään mitä me omalla ajallamme teemme. Meille tarjotaan paljon aikavarkaita, joihin voimme upottaa koko elämämme. Taskusta löytyy väline, jolla voi luoda uutta, tutustua uusiin ihmisiin ja pitää yhteyttä vanhoihin tuttaviin, mutta samalla se väline kuluttaa myös aikaamme, tarjoaa helppoja palkintoja aivoillemme, saa meidät toteuttamaan alkukantaisia viettejämme ja kaivaa meistä esille pahimmassa tapauksessa ominaisuuksia, joita emme tienneet omaavammekaan.
Valitsin muutama vuosi sitten toisin. Päätin luopua televisiosarjojen aktiivisesta seuraamisesta. Tietenkin katson jos ei muuta tekemistä ole, mutta pyrin koko ajan vähentämään television kanssa vietettävää aikaa. Saman tein myös kännykälle. Käytän somea pääsääntöisesti ”työmoodilla”, eli selaan sen verran kun on pakko ja muuten teen kännykällä muuta. Tosin viime aikoina olen selannut luvattoman paljon TikTokia, mutta sen huomaa saman tien siinä, miten vähän saa aikaan itselle merkityksellisiä asioita. Nyt on mennyt pari viikkoa kuin huomaamatta, ilman merkittävää musiikillista saavutusta. Yhtäkään biisiä ei ole syntynyt ja samalla elämä on mennyt eteenpäin ikään kuin ”autopilotilla”.
Ilon kautta
Aloitin kirjoituksen sillä, että intohimonsa tekemisestä seuraa menestys ja omia vahvuuksiaan vastaan taisteleminen johtaa suurimpaan epätoivoon. Olen päätynyt siihen, että kaikki tekeminen tulisi lähteä ilon kautta. Tiedän suomalaisen peruspessimistin nostavan tässä kohtaa päätään ja aloittavan jo sitä kulunutta kliseetä: ”pessimisti ei pety” ja ”jos työ ei miellytä niin se on ammatinvalintakysymys” Ilossa on kuitenkin se hyvä puoli, että paska duunikin muuttuu mukavaksi, kun sitä tehdessä ei murjota.
Pessimismi on ihan turhaa – ei se kuitenkaan toimi
