Aina aika ajoin moni meistä miettii sitä, mihin on menossa ja mitä seuraavaksi. Annan nyt kirjasuosituksen: Ismo ja Angelika Leikola – Suo, kuokka ja Hollywood. Kirja kertoo siitä millaista on muuttaa Amerikkaan ja tehdä siellä uraa. Paljon muitakin asioita kirjassa on mm. menestyksestä ja suomalaisten suhtautumisesta rahaan ja menestykseen. Koin kirjaa lukiessa todella monta ahaa-elämystä ja oivallusta siitä, mitkä asiat ovat menestymisessä kaikkein tärkeimpiä. Kirjassa kerrottiin suurimmaksi osaksi jostain aivan muusta, mutta tämä jotenkin kolahti perille kaikkein tehokkaimmin.
Olen jo jonkin aikaa kokenut polkevani paikoillaan ja mikään ei oikein edisty. Toki yhtenä olennaisena asiana tajusin, että enhän minä ole minnekään tekeleitäni edes pitkään aikaan tarjonnut. Viimeisin taitaa olla oman baarin vippivieras ja siitäkin on jo aikaa. Parhaillaan mietin mikä on kaikkein tärkein asia, jota musiikkiyhtiössä etsitään biiseistä. Olen huomannut kirjoittavani ensimmäistä kertaa jotain mikä oikeasti koskettaa itseäni. Kappaleiden nimiä ovat mm. Pyhät sotilaat (lapset sodan keskellä), Pienokainen (laulu syntymättömille lapsille), Rakastan (50shades of gray), Kivisydän (kykenemättömyys rakastaa), Kukkamekkoinen (ihmisten taipumus ”esittää aikuista”) Moldovaan (kaipaus toisen luo), 12 vuotta (henkinen parisuhdeväkivalta), Kuulopuheita (petollinen puolison ystävä), Kinkyä kesäyössä (yöuinti) …
Koska nämä ovat alkaneet koskettaa enemmän ja enemmän, on herännyt lievä halu esittää niitä itse, mutta sitten taas muistan oman asenteeni keikkailua kohtaan ja palaan alkuperäiseen suunnitelmaan, joka polkee paikallaan ehkä yhden suurimman menestyksen esteen vuoksi.
Odotukset.
Mielellä on valtava kyky maalailla kaikkia mahdollisia asioita ajatteluun. Tulevaisuudesta, jossa teen edelleen näitä samoja hommia enkä edelleenkään ole päässyt mihinkään. Kun mietinkään sitä, että pitäisi ottaa yhteyttä johonkin musiikkiyhtiöön tai kustantajaan, niin aivot tekevät täydellisen stopin. Mitä jos..? Mitä jos kukaan ei innostu, mitä jos kukaan ei vastaa mitään, olenko muka niin hyvä tekijä, että voisin saada musiikkia mihinkään. Mies tuossa iässä. Kasvaisit aikuiseksi ja menisit töihin jne. Vaikka yritän kaataa näitä mielen tekemiä rakennelmia yksi väite kerrallaan, on peli jo menetetty siltä päivältä.
Toinen vaihtoehto on kirjoittaa nopeasti jotain ja tarjota biisiä johonkin. Tämän lähestymisen ongelma minulla on siinä, että lopputuloksena on todella omituisia viestejä, joissa ei aina ole mitään järkeä. Viestit ovat sellaisia, että ymmärrän varsin hyvin, ettei ketään voi kiinnostaa tehdä yhteistyötä sellaisia viestejä lähettelevän ihmisen kanssa. Liika rehellisyys kun ei ole aina se paras tapa tarjota omaa osaamistaan.
Päätös
Pitäisi osata tehdä päätöksiä. Siis sellaisia, joiden lopputuloksesta ei aina ole selvyyttä. Pitäisi lähteä vain johonkin suuntaan ja seurata mitä tapahtuu. Jos päätös on väärä, niin sitten muuttaa suuntaa ja katsoa mitä siitä seuraa. Meillä suomalaisilla vain tahtoo olla tämä ajatus siitä, että pitäisi heti osata täydellisesti ennen kuin lähtee mihinkään suuntaan. Sitten pitäisi osata vielä luopua. Pitäisi osata luopua sellaisesta toiminnasta joka vie vain aikaa ja joka varastaa sitä olennaisista asioista. Erityisesti menestyksen tärkein osa on oppia luopumaan aikansa myymisestä pilkkahintaan. Ihan jos tosissaan miettii, niin mm. 10€/h ei ole kovin hyvä kauppahinta korvaamattomasta ajasta. Mitä enemmän kykenee tekemään itsestään ajasta riippumattoman, eli ihmisen, jonka tulot eivät ole suoraan kiinni työajasta tai työpäivien määrästä, sitä vapaampi ja onnellisempi hän on.
Miten musiikkialalla tämä toteutuu?
Musiikkiala on lähtökohtaisesti projektipainotteinen ja erityisesti biisien kirjoittajat puhuvat mielellään kappaleista ikään kuin lottokuponkeina. Jokainen kappale on potentiaalinen hitti ja jos kappaleesta tulee hitti se tuottaa tekijälleen parhaimmillaan tuloa koko loppuelämän. Tässä toteutuu siis ajatus siitä, että biisin kirjoittaja tekee työn kerran ja saa passiivista tuloa teoksestaan. JA vaikka varsinaista mammonaa siitä ei saisi on menestys aina osa käyntikorttia, jolla löytää uusia töitä.
Mutta se raha motivaattorina
Niin.. Motivoiko raha? Kyllä se motivoi, MUTTA se ei ole itseisarvo. Olen tehnyt biisejä koko ikäni. Olen tehnyt niitä ennen kuin ajattelin voivani elää niillä tai ylipäätään saavani rahaa. Muistan kuinka muutama vuosi sitten eräs lukiokaveri baarissa hymähti minulle kun suustani pääsi tämä tahaton ässä ”saako siitä ihan rahaa”. Hän kertoi silloin säveltävänsä musiikkia työkseen ja elättävänsä itsensä sillä. Kuinka väärässä sitä pieni ihminen voi olla.
Sanoin joskus töissä, että olen hyvä suunnittelemaan kaikenlaista, mutta minua ei silti pitäisi päästää suunnittelemaan vapaasti. Ehkä tämä taas tästä.
