Seuraavassa tarina talitiaisesta:
Olipa kerran talitiainen, joka kävi päivittäin erään talon pihassa syömässä lintulaudalta jyviä ja talipallosta talia. Aina silloin tällöin se katseli ikkunasta sisään lämpimään tupaan ja näki kuinka talonväki teki ruokaa, istui sohvalla ja touhusi milloin mitäkin. Talitiainen oli oppinut elämänsä aikana sen, että ruokailupaikan vieressä olevan talonväen elämä tarkoitti myös linnuille parempia oloja, kun ruokapaikasta pidettiin hyvää huolta.
Kaksi ihmistä kävi tasaisin väliajoin lisäämässä ruokaa lintujen ruokapaikalle. Se oli kiinnittänyt huomiota siihen kuinka toinen ihmisistä oli alkanut liikkua vaikeammin ja lintu arveli sen johtuvan siitä, että hänen mahansa oli kasvanut todella nopeasti. Tarkkailtuaan ikkunasta sisään se oli huomannut kuinka yksi huoneista oli siivottu ylimääräisestä rojusta ja sinne oli kannettu pieni sänky. Se oli selvästi pienempi kuin missä nämä kaksi nukkuivat ja siihenkin huoneeseen oli laitettu sängyn viereen melko isokokoinen kori. Lintu oli ihmeissään, mutta eihän se tietenkään voinut tietää mitään ihmisten elämästä, olivathan ihmiset aika omituisia muutenkin.
Muutaman viikon päästä talo yhtäkkiä tyhjeni. Ne kaksi ihmistä lähtivät valtavalla vauhdilla johonkin ja jättivät talon pimeäksi. Pihavalotkin olivat pois vaikka oli keskitalvi ja pimeää melkein koko päivän. Kaikki linnut huolestuivat. Ne kävivät yksi toisensa perään kurkkimassa tyhjän talon ikkunoista ja voivottelivat koko ajan tyhjenevää lintulautaa. Muutaman päivän päästä toinen ihmisistä, se joka ei ollut lihonut, kävi pimeässä talossa. Eikä edes sytyttänyt valoja. Lähtiessään hän meinasi kaatua pihassa makaavaan luudanvarteen ja sadatteli heittäessään sen lumihankeen. Hän kaappasi maahan pudonneen laukun ja lähti. Sitten tuli taas hiljaista.
Meni monta päivää eikä ihmisistä näkynyt vilaustakaan. Lintulaudalle ei tullut uutta ruokaa ja hätäisimmät alkoivat jo vaihtaa taloa, mutta talitintti ei halunnut lähteä. Sitä alkoi huolestuttaa hänen talonsa ihmiset. Se lensi kuusiaidan päälle ja kurkotti kaulansa ja lauloi yötaivaalle. Se oli jotain, mitä talitiaiset eivät yleensä tee, vaikka niillä se taito onkin. Ne laulavat päivällä, koska pimeässä niiden äänellä on salaisia voimia, joita ei saa käyttää väärin. Kaukaa kuului hento ja kirkas ääni. ”Kuka laulaa?” Talitiainen katsoi ympärilleen ja vastasi laulaen: ”se olen minä, talitiainen” Meni hetki kun ääni vastasi:”sinulla on kirkas ääni, pidän siitä.” ”Kiitos”, talitiainen visersi, ”minä.. en tiedä mitä tehdä.” Hetken aikaa oli taas hiljaista, mutta ääni sanoi rauhallisesti:”aloita alusta ja jatka siitä tähän hetkeen.”
Talitiainen kertoi talosta ja ruokapaikasta ja talonväestä ja kaikesta mistä kaikki pihan linnut olivat huolissaan ja viimeiseksi se kertoi siitä kuinka oli päättänyt ottaa yhteyttä koska tarvitsi apua. Meni taas hetki ja ääni vastasi: ”huoli on suurempi kuin ongelman ratkaisu. Kaikki on hyvin, vaikka sinusta ei siltä vaikuta, minä näen täältä enemmän ja minulla on silloin myös huolia vähemmän. Kaikki palautuu kyllä ennalleen, mutta ihan toisenlaisena kuin ennen. Odota vain.” Aamu alkoi sarastaa ja talitiainen hyvästeli hämmentyneenä äänen. Se ei tiennyt mitä tehdä näillä ohjeilla, mutta luotti äänen kertomaan asiaan, että kaikki tulee palautumaan ennalleen.
Vielä samana päivänä ihmiset palasivat. Kaikki pihan linnut lauloivat innoissaan, aurinko paistoi ja lämmitti vaikka pakkasta oli reilusti yli kymmenen astetta. Toinen ihmisistä kävi kaivamassa luudan hangesta ja puhdisti nopeasti käytävän ovelle lumesta. Toinen ihminen ei enää liikkunut yhtä hankalasti ja hänen mahansakin oli hävinnyt. Molemmilla oli käsissään laukut ja heidän päästyään sisälle, piipusta alkoi nousta kevyttä höyryä. Toinen ihmisistä kävi lintulaudalla täyttämässä ruoka-astiat ja tuomassa kaksi isoa pötkyä ihanaa talia.
”Siellä on kolmas!!!” ”Siellä on kolmas!!” Alkoi yhtäkkiä kuulua lintujen huutona. Talitiainen meni myös ikkunaan ja näki kuinka toisesta laukusta nostettiin pieni ihminen. Sen nähdessään talitiainen ihastui valtavasti. Se halusi varmistaa, että tuolla pienellä ihmisellä olisi turvallinen elämä. Se ei halunnut pienen ihmisen kaatuvan pimeässä kuten se isompi ihminen ja se halusi tehdä jotain talon väelle, jotta heidän kotinsa olisi lämmin ja täynnä valoa myös jatkossa.
Illan tullen talitiainen lensi jälleen kuusiaidan luokse ja kiipesi sen harjalle laulamaan. Se käänsi nokkansa kohti tähtitaivasta ja lauloi. Jälleen kuului ääni, nyt voimakkaammin: ”Kuka laulaa?” Talitiainen visersi laulunsa lopuksi:”minä se olen, pieni talitiainen.” Kului hetki ja ääni vastasi:”Hei talitiainen, millaisia huolia sinulla on tällä kertaa.” Lintu vastasi:”Tiedän, että tämä on aika iso pyyntö, mutta haluaisin pyytää sinulta palvelusta. Taloon muutti pieni ihminen ja haluaisin, että tuo pienokainen saisi sinulta valoa, ettei hänen tarvitsisi koskaan elää pimeässä. Annatko valosi hänelle?” Meni hetki ja vielä toinenkin ennenkuin ääni sanoi:”En, minä tarvitsen sitä itse tai katoan olemasta.” Talitiainen käänsi päänsä surullisena alas ja sanoi:”selvä se, mutta en haluaisi hänen kulkevan ikinä pimeässä.” Meni hetki ja ääni sanoi jälleen: ”Ei hän ole pimeässä. Oletko nähnyt miten hän loistaa? Ihmisillä on kahdenlaista valoa, heidän sisällään on valo, jonka he tuottavat itse ja he säteilevät sitä ympärilleen. Heidän ympärillään olevat ihmiset heijastavat sen takaisin ja voimistavat sitä loistetta joka puolelle. Se miten paljon ympärillä on ihmisiä heijastaa tuon valon aina vain kovempaa. Ihminen on kuin me tähdet, jotka loistavat itse ja ympärillä olevat ihmiset ovat kuin kuita, jotka heijastavat sitä valoa sinnekin mihin tähtien valo ei yllä. Ihmisissä on ne molemmat puolet. Tuo pienokainen säteilee rakkautta ja hänen vanhempansa heijastavat sitä takaisin. Käy vaikka katsomassa.”
Lintu käänsi päänsä talolle päin ja lehahti lentoon pihan poikki ja olohuoneen ikkunaan. Se katsoi sisälle ja näki kuinka pieni ihminen heilutteli jalkojaan ja käsiään pienessä korissa ja hänen vanhempansa katsoivat häntä kuin ihmettä. Talitiainen näki nyt kuinka pienokainen hehkui rakkautta ympärilleen ja kuinka vanhempien kasvoista heijastui rakkaus takaisin lapseen ja voimistui vanhempien rakkauden hehkussa. Lintu tuli siitä niin iloiseksi, että lauloi vaikka oli myöhäinen ilta ja sen laulu kaikui vielä pitkään seuraavana päivänä.
Kirjoitin tarinan seuraavaan lauluun perustuen. Laulu puolestaan on syntynyt muutama kuukausi sitten ja esitetty ensimmäisen kerran kastetilaisuudessa.
Minua voi seurata myös näissä sosiaalisen median palveluissa:
